Kun lapset leikkivät, puhuja pohtii elämän ja taiteen lyhytaikaista luonnetta. Hän pohtii, kuinka leikkimökistä, joka oli aikoinaan vilkasta ja täynnä naurua, on nyt tullut haalistunut jäänne, joka on alttiina ajan säälittäville voimille. Lasten huoleton leikki on vastakohta leikkimökin rappeutuneelle loistolle, joka symboloi elämän jatkuvaa kiertokulkua ja ihmisten harrastuksen ohimenevää luonnetta.
Runon keskeinen teema pyörii ajan, muistin ja ihmiskokemuksen kehittyvän maiseman vuorovaikutuksessa. Longfellow käyttää mielikuvia ja symboliikkaa välittääkseen ajatuksen siitä, että vaikka fyysiset rakenteet voivat murentua, niihin liittyvät muistot ja tunteet säilyvät, vaikkakin muuttuneessa tilassa. Vanhasta, rappeutuneesta leikkimökistä tulee koskettava metafora maallisten saavutusten pysymättömyydestä ja muutoksen väistämättömyydestä.
Runo päättyy mietiskelevään säveleen, kun puhuja ihmettelee lasten kykyä löytää iloa raunioiden keskeltä. Hän tunnistaa mielikuvituksen kestävän voiman ja nuoruuden uudistavan hengen, joka voi puhaltaa uutta elämää unohdettuihin tiloihin. Vanha leikkimökki toimii muistutuksena ihmisten ponnistelujen ohimenevyydestä, mutta samalla juhlistaa ihmishengen sitkeyttä ja kykyä löytää kauneutta ja merkitystä menneisyyden jäänteistä.