Hän törmää puuhun, joka näyttää olevan suuren tuskan tilassa, sen oksat vääntyneet ja vääntyneet ikään kuin karvas tuuli kuluttaisi ne. Puu näyttää melkein elävältä, ojentaen kätensä jäätyneillä raajoillaan ikään kuin se yrittäisi paeta jäätyneestä vankilastaan.
Puhuja jatkaa kävelyään ja panee merkille, kuinka kuu heittää outoja, vääristyneitä varjoja maahan. Hän tulee yhä tietoisemmaksi voimakkaasta kylmyydestä ja ympäristönsä ankaruudesta, mikä johtaa levottomuuteen ja tunteeseen, että hän on eksyksissä ja yksin.
Näistä haastavista olosuhteista huolimatta puhuja löytää kauneutta ympäröivästä luonnosta. Hän tarkkailee, kuinka kuun hehku muuttaa maiseman maagiseksi maailmaksi, ja hän arvostaa puun kestävää voimaa, joka kestää kovaa tuulta.
Runo päättyy siihen, että puhuja pohtii olemassaolonsa luonnetta ja maailmankaikkeuden laajuutta, asettaen kosmisten voimien suunnattomuuden vastakkain ihmiselämän ohimenevän luonteen kanssa.