Tässä runossa runoilija ilmaisee kiitollisuutensa jumalalliselle siitä, että hän on antanut hänelle runouden lahjan ja antanut hänelle mahdollisuuden kokea maailman kauneutta. Hän sanoo, että häntä on siunattu "laulun kosketuksella" ja että hän on voinut "nähdä valon" pimeyden keskellä.
Hän kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa luonnon kauneutta ja sanoo, että nämä kokemukset ovat täyttäneet hänet ihmeellä ja kunnioituksella. Hän vertaa maailmaa "helmiä täynnä olevaan kammioon" ja hän sanoo pystyneensä "kastamaan käteni" tähän kammioon ja "pujotamaan helmet lauluun".
Runoilija ilmaisee myös kiitollisuutensa rakkaudesta ja ystävällisyydestä, jota hän on saanut muilta. Hän sanoo, että häntä "ympäröi rakkaus" ja että hän on "ylennetty" toisten "avun" kautta. Hän sanoo, ettei hän ole tämän rakkauden ja ystävällisyyden arvoinen, mutta hän on siitä huolimatta kiitollinen.
Runo päättyy runoilijan toiveeseen, että hän voi edelleen kasvaa ja oppia ja että hän voi käyttää runoutta tuomaan iloa muille. Hän sanoo haluavansa olla "valon lähde" muille ja "auttaa heitä löytämään tiensä" pimeyden läpi.