Kun runoilijat käyttävät aistikieltä, he eivät vain kuvaile sitä, mitä he näkevät, kuulevat, koskettavat, maistavat tai haistavat; ne myös herättävät tunteita ja luovat mielikuvia, jotka resonoivat lukijan omiin kokemuksiin. Tämä voi tehdä runosta suhteettoman, vaikuttavamman ja mieleenpainuvamman.
Tässä on esimerkkejä runouden aistikielestä:
Näkö :
* "Taivas oli syvän sininen, kuin safiirin sisäpuoli."
* "Aurinko heitti pitkiä, kultaisia säteitä rauhalliselle niitylle."
Kuulo :
* "Sade koputti ikkunaruutua, lempeä rytmi, joka rauhoitti sieluani."
* "Lasten kaukainen nauru kaikui puiston läpi."
Kosketa :
* "Tuulen pehmeä hyväily ihoani vasten oli kuin luonnon kuiskaus."
* "Puun karkea kuori tuntui hiekkapaperilta sormiani vasten."
Maista :
* "Juuri poimitun mansikan makea, kirpeä maku räjähti suuhuni."
* "Tumman suklaan katkera jälkimaku viipyi kielelläni."
Haju :
* "Jasmiinin huumaava tuoksu täytti ilman, tuoksuva syleily, joka ympäröi minut."
* "Kostean maan pistävä haju rankkasateen jälkeen oli virkistävää."
Sisällyttämällä aistinvaraisen kielen runoilijat herättävät runonsa henkiin, jolloin lukijat voivat muodostaa yhteyden runoon sisäelinten tasolla. Se luo moniaistisen kokemuksen, joka kuljettaa lukijan runon maailmaan ja parantaa hänen ymmärrystään ja arvostusta tekstistä.