Yhteenveto:
Dylan Thomasin runossa "Menneisyys ja nykyisyys" runoilija pohtii menneisyyden ja nykyisyyden välistä kontrastia ja sitä, miten ne muokkaavat ihmisen olemassaoloa. Runo kutoo yhteen henkilökohtaisia muistoja ja havaintoja luonnon maailmasta tutkiakseen nostalgiaa, ohimenevyyttä ja ajan säälimätöntä kulumista.
Runon alussa runoilija muistelee lapsuuden muistoa, todennäköisesti isänsä kuolemaa. Hän muistaa isänsä viimeiset sanat:"Ensimmäisen kuoleman jälkeen ei ole muuta." Tämä ajatus muodostaa runon keskeisen motiivin - että ensimmäinen menetys on syvällisin ja myöhemmät menetykset koetaan sen varjossa.
Runoilija pohtii, kuinka aika muuttaa kokemuksia ja muistoja. Hän muistelee menneisyyden nuoruuden idealismia ja huoletonta henkeä kaipauksen tunteella. Hän asettaa tämän rinnakkain nykyhetken todellisuuksien kanssa, joita leimaa aikuisuuden mukanaan tuoma ankaruus ja surut.
Pohdiskellessaan elämänmatkaansa runoilija vetää rinnastuksia luonnossa havaitsemiensa muutosten ja oman henkilökohtaisen muutoksensa välillä. Maisemat, jotka hän tiesi aikoinaan reheviksi ja eloisiksi, ovat saastuttaneet teollistumisen ja ihmisen toiminnan jälkiä. Nämä fyysiset muutokset heijastavat emotionaalisia ja psykologisia muutoksia, joita hän on kokenut vuosien varrella.
Elävien kuvien ja mieleenpainuvan kielen avulla Thomas tutkii ihmisen tunteiden monimutkaisuutta, erityisesti nostalgian katkeruutta ja muutoksen hyväksymistä. Hän korostaa, miten menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa vaikuttaen toisiinsa tavoilla, jotka muokkaavat identiteettiämme ja näkökulmiamme.
Viimeisillä riveillä runoilija myöntää, että menneisyys voi olla sekä lohdutuksen että surun lähde. Hän saa lohtua siitä, että vaikka aika marssii eteenpäin, hänen vaalimansa muistot säilyvät hänessä elossa. Runo päättyy hyväksynnän tunteeseen, kun runoilija syleilee sekä menneisyyttä että nykyisyyttä tunnistaen niiden rinnakkaiselon alati virtaavassa elämänvirrassa.