1. Historiallinen ajanjakso:
- Kreikkalainen draama sai alkunsa antiikin Kreikasta, pääasiassa 5. vuosisadalla eKr.
- Elisabetin draama viittaa Englannin teatteriin kuningatar Elisabet I:n aikana, pääasiassa 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa.
2. Tarkoitus ja toiminta:
- Kreikkalainen draama yhdistettiin läheisesti uskonnollisiin ja kansalaisseremonioihin, erityisesti juhliin, joissa kunnioitettiin Dionysoksen jumalaa. Sillä oli rituaalinen ja yhteisöllinen tehtävä.
- Elisabetin draama, joka sai vaikutteita uskonnollisista teemoista, oli pääasiassa tarkoitettu viihdekäyttöön, ja sitä esitettiin julkisissa teattereissa.
3. Toistorakenne:
- Kreikkalainen draama koostui tyypillisesti kolmesta tragediasta, joita seurasi satyyrinäytelmä (lyhyt, koominen kappale). Jokainen tragedia jaettiin edelleen osioihin, kuten prologi, parodos, jaksot ja stasima (kooraaliset välikappaleet).
- Elisabetin draaman rakenne oli monipuolisempi, mutta yhteisiä elementtejä olivat useiden juonteiden, alajuojien ja välikappaleiden käyttö. Näytelmiin sisältyi usein dramaattisia välineitä, kuten soliloquia ja sivuvaikutuksia.
4. Lavastus ja esitys:
- Kreikkalaisia näytelmiä esitettiin amfiteattereissa, ulkotiloissa, joissa oli suuri, pyöreä tai puolipyöreä istuinjärjestely. Näyttelijät käyttivät naamioita ja korotettuja jalkineita (cothurni) parantaakseen läsnäoloaan.
- Elisabetin draamoja lavastettiin tarkoitukseen rakennetuissa teattereissa, joissa oli usein keskuslava, jota ympäröivät yleisöistuimet. Näyttelijät eivät käyttäneet naamioita, mikä mahdollisti paremman ilmeen.
5. Kuoro:
- Kuorolla oli merkittävä rooli kreikkalaisessa draamassa. Se toimi kollektiivisena kokonaisuutena, joka kommentoi toimintaa, tarjosi taustatarinaa ja heijasti yhteisöllistä näkökulmaa.
- Elisabetin draamassa ei käytetty kuoroa keskeisenä elementtinä. Sen sijaan näytelmän hahmot tarjosivat esittelyä, pohdintoja ja oivalluksia.
6. Hahmon kehitys:
- Kreikkalainen draama esitteli usein arkkityyppisiä hahmoja, jotka edustivat yleismaailmallisia piirteitä tai moraalisia oppitunteja. Luonnekehitys keskittyi pikemminkin ulkoisiin toimiin ja konflikteihin kuin sisäiseen psykologiaan.
- Elisabetin dramatisterit tutkivat monimutkaisempaa luonnehdintaa ja psykologista syvyyttä. Hahmot olivat usein monitahoisia ja osoittivat monenlaisia tunteita ja motiiveja.
7. Teemat:
- Kreikkalaiset draamat käsittelivät usein teemoja kohtalosta, kohtalosta, ylimielisyydestä (liiallinen ylpeys), konfliktista ihmisen tahdon ja jumalallisten voimien välillä sekä yhteiskunnallisten normien tutkimisesta.
- Elisabetin draamat kattoivat monenlaisia teemoja, mukaan lukien rakkaus, kosto, kunnianhimo, sosiaalinen hierarkia ja poliittinen valtataistelu.
8. Kieli ja tyyli:
- Kreikkalaisissa näytelmissä käytettiin runollista kieltä, erityisesti jambista trimetriä, sekä korotettua ja tyyliteltyä puhetta.
- Elisabetin draamassa esitettiin sekoitus runollista kieltä ja proosaa hahmojen sosiaalisen aseman ja dramaattisen tilanteen mukaan. Shakespearen kaltaiset näytelmäkirjailijat olivat tunnettuja taitavasta kielenkäytöstään ja kuvista.
Kaiken kaikkiaan kreikkalainen draama ja Elisabetin draama edustavat erillisiä teatteriperinteitä, jotka esittelevät aikakautensa kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja taiteellisia vaikutteita. Vaikka molemmilla muodoilla on ollut syvällinen vaikutus teatterin historiaan, ne eroavat toisistaan alkuperänsä, tarkoituksensa, rakenteidensa ja tyylinsä suhteen.