Mistä realismi tuli?

Realismin käsite syntyi ensimmäisen kerran antiikin Kreikan ja Rooman filosofisissa ja taiteellisissa perinteissä. Muinaiset kreikkalaiset filosofit, kuten Platon ja Aristoteles, keskustelivat realismin käsitteestä tiedon luonteen sekä mielen ja aineellisen maailman välisen suhteen suhteen. Realismi varhaisissa muodoissaan yhdistettiin uskoon, että tieto on johdettu maailmasta sellaisenaan ja että aineellinen maailma on todellisuuden perimmäinen lähde.

Renessanssin aikana kiinnostus realismia kohtaan heräsi uudelleen, erityisesti taiteen alalla. Taiteilijat, kuten Leonardo da Vinci, Michelangelo ja Raphael, pyrkivät kuvaamaan ihmisen muotoa ja luontoa entistä tarkemmin ja realistisemmin. Tämä realismiin keskittyminen heijasti siirtymistä pois keskiajan tyylitellystä ja symbolisesta taiteesta ja halua vangita näkyvän maailman olemus.

1800-luvulla realismi syntyi erillisenä liikkeenä kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa. Realismin filosofinen käsite yhdistettiin uskomukseen, että todellisuus on riippumaton mielestä ja että ihmisen ymmärrys rajoittuu aistikokemuksen empiiriseen maailmaan. Realistifilosofit, kuten John Locke ja David Hume, väittivät, että tieto on peräisin ulkomaailman havainnoista ja kokemuksista pikemminkin kuin synnynnäisistä ideoista tai abstraktista päättelystä.

Kirjallisuuden alueella realismi nousi esiin reaktiona edellistä aikakautta dominoivaa romanttista ja sentimentaalista kirjallisuutta vastaan. Realistikirjailijat, kuten Honoré de Balzac, Gustave Flaubert ja Charles Dickens, pyrkivät kuvaamaan elämää objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, kuvaamalla tavallisia ihmisiä ja jokapäiväisiä tilanteita idealisoimatta tai romantisoimatta niitä. Realistinen kirjallisuus keskittyi yksityiskohtaiseen havainnointiin ja tarkkaan kuvaamiseen, käsitellen usein sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä.

Realismin kehitys vaikutti myös muihin taiteellisiin liikkeisiin, erityisesti maalaukseen ja valokuvaukseen. Realistimaalarit, kuten Jean-François Millet ja Courbet, keskittyivät kuvaamaan kohtauksia jokapäiväisestä elämästä ja työväenluokasta, kun taas valokuvaajat, kuten Lewis Hine ja Jacob Riis, käyttivät mediaansa dokumentoidakseen sosiaalisia olosuhteita ja lisätäkseen tietoisuutta sosiaalisista asioista.

Filosofiassa realismin kehitys jatkui koko 1900-luvun, ja se vaikutti erilaisiin koulukuntiin, kuten loogiseen positivismiin, analyyttiseen filosofiaan ja tieteelliseen realismiin. Realistifilosofit puolustivat todellisuuden objektiivisuutta ja empiiristen todisteiden merkitystä maailman ymmärtämisessä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että realismin juuret ovat antiikin kreikkalaisessa filosofiassa ja taiteessa, mutta se nousi esiin renessanssin aikana ennen kuin siitä tuli erillinen kirjallisuuden, taiteen ja filosofian liike 1800-luvulla. Realismi eri aloilla korostaa maailman tarkan esittämisen ja ymmärtämisen merkitystä sellaisena kuin se on empiiristen havaintojen ja kokemusten perusteella.