Siellä, missä sirot koivut seisovat kahisevien helmien keskellä.
Niiden oksat ulottuvat korkealle, kuin tanssijat taivaalla,
Kun he huojuvat ja kuiskaavat vangiten ohikulkijan.
Kuori, hopeanvalkoinen kangas,
Merkitsee heidän läsnäolonsa herkällä näkymällä.
Kuten ajan etsaukset, himmeät viivat kulkevat syvältä,
Paljastetaan tarinoita vuodenajoista, joita he turvallisesti pitävät.
Syksyn syleilyssä lehdet kuin kultainen liekki,
Koristele koivuja, intohimoinen ylistys.
Lämmön kuvakudos, ne valaisevat kohtauksen,
Levittää säteilevää hehkua, eloisaa ja rauhallista.
Mutta talven kosketus muuttaa heidät unelmiksi,
Kuten lumi peittää maailman pakkasella.
Oksat kantavat painoa, mutta silti ne ylpeänä kohoavat,
Kylmää uhmaa suloisella yllätyksellä.
Kevään lempeässä kosketuksessa uusi elämä syntyy uudelleen,
Kun herkät lehdet avautuvat, kylpevät aamukasteessa.
Koivut heräävät, täynnä nuoruutta,
Heidän elinvoimainen olemuksensa, luonnon hienoin testamentti.
Kuiskaa salaisuuksia ohittaville tuulille,
He jakavat viisautensa jokaisen ruohonkorren kanssa.
Oi, rakkaat koivut, läsnäolosi syvällinen,
Kauneuden sinfonia, jossa kaiut kaikuvat.
Kesän leutoisessa syleilyssä ne tarjoavat hengähdystaukoa,
Varjon turvasatama, suoja hämärältä.
Heidän lehtinsä lepattavat ja tanssivat, sinfonia makea,
Luodaan pyhäkkö, rauhoittava pakopaikka.
Vaihtuvien vuodenaikojen läpi he seisovat vakaasti,
Joustavuuden juurettuna heidän mielensä laajenee.
Todistus voimasta, ne inspiroivat sielua,
Kuiskaavia tarinoita kasvusta, sydämen eheyttämisestä.
Oi armon koivut, syvällistä kauneutesi,
Runollinen muusa luonnon pyhällä alueella.
Tässä oodissa sinulle löydän sydämeni vapautuksen,
Upeutesi ja äärettömän rauhasi vangittuina.