Runo alkaa esittämällä kysymyksen kesän paremmuudesta talveen nähden ja jatkaa entisen hyveiden ylistämistä. Shakespeare käyttää erilaisia metaforia, kuten vertaamalla rakkaan kauneutta kesäpäivään korostaakseen kantaansa. Hän kuitenkin myöntää, että luonnon upeimmat ja erikoisimmatkin puolet, mukaan lukien kesä, ovat herkkiä ajan kulumiselle eivätkä välttämättä kestä ikuisesti.
Pari toimii ratkaisuna näihin huolenaiheisiin. Vaikka fyysinen kauneus voi olla ohimenevää, ajan muutosten ja iän tuhojen alaisena, runoilija väittää, että todellisella kauneudella on ajatonta laatua ja sillä on potentiaalia kestää ikuisesti runouden muodossa.
Shakespeare ehdottaa, että aito kauneus ylittää fyysisen ilmenemismuotonsa ja säilyy runollisten sanojen muodossa, jotka pystyvät vangitsemaan ja välittämään sen olemuksen ajan kuluessa. Pari korostaa runouden voimaa välineenä, joka pystyy säilyttämään ja levittämään kauneutta sen ajallisen olemassaolon ulkopuolella.
Yhteenvetona voidaan todeta, että parvi sulkee runon ajatukset osoittamalla, että vaikka lyhytaikainen fyysinen kauneus voi lopulta haalistua, sen merkitys ja kauneus voidaan säilyttää runollisen teoksen ikuisissa riveissä. Runon pääkohta, joka korostaa todellisen kauneuden pysyvää luonnetta, vahvistuu voimakkaasti tämän ratkaisevan parin kautta.